Eurotour 2005 1-10 heinäkuuta

Ai ettei kyykkypyörällä voi ajaa tourinkia?!?

Paskapuhetta, sanoi Mikko ja lähti todistamaan asian oikean laidan, Suzuki GSX-R tonninen alle ja menoksi. Huolto- ja tavarankuljetusautona mukaan änkesi vanha sotaratsu Audi 100 S4 2.2Tq. Pikkukuvia klikkaamalla saat niistä isommat versiot auki uuteen ikkunaan ja lepuuttamalla hiiren osoitinta hetken aikaa pikkukuvan päällä tulevat "kuvatekstit" esiin.

Heti alkuun tuli pientä säätämistä kun tuoreet EU-maat vaatiivat erikoisesti passin voimassaoloa vähintään kolme kuukautta, mutta no hätä, Helsingin poliisilaitos paikkaa siinä missä poro sössii. Rebookkaus lauttalippuihin ja uusi pikapassi alle puolessa tunnissa. Matkaan päästiin vaivaiset 2 tuntia suunniteltua myöhemmin. Eli aamukymmenen lautalla Tallinnaan josta reitti suuntautuisi Latvian ja Liettuan kautta Puolan Suwalkiin yöksi. Aika miehekäs siivu heti ensi alkuun varsinkin kun kummallakaan ei ollut omakohtaisia kokemuksia Via Baltican toimivuudesta.

Viron läpiajo oli läpihuuto juttu, tiet hyviä ja keskinopeus suunnitellussa ~70km/h haarukassa.(ajotietokone mittasi nopeutta vain moottorin käydessä joten tankkitauot yms tietysti laskivat todellista etenemisnopeutta) Latvian vastainen raja oli samaa sarjaa, passin ja rekisteriotteen vilautus ja etiäpäin. Latviassa tiet muuttuivat jonkin verran huonommiksi ja tietyömaiden määrä lisääntyi exponentiaalisesti matkaan edetessä. Liettuan raja oli samantyylistä, täällä tosin tiukkapipoiset virkamiehet luokittelivat potentiaalisiksi salakuljettajiksi ja halusivat nähdä auton takakontin ennenkuin matka pääsi jatkumaan. Aikaa noilla kahdella rajalla meni keskimäärin 3 minuuttia per matkalainen.

Bensan hinta tuli aavistuksen yllätyksenä Baltian läpi ajaessa sillä ainoat viitteet mihin aavistukset perustuivat olivat Viron hinnat. Virosta poistuttaessa polttoaine alkoikin maksamaan miltei saman kuin kotimaassa, euroa litralta. Lyijytöntä menovettä sai joka asemalta joita oli ripoteltu matkalle riittävän tiheästi ja visa-kortti kelpasi joka luukussa. Jos ei ole tarkoitus rikkoa nopeusennätyksiä niin käteisen rahan varaaminen virkavallan voitelemiseen on turha veto. Ja kun omissa suunnitelmissamme oli tarkoitus ajaa maat nipussa läpi niin sekin vielä vähensi maksuvälineiden tarvetta. Seuraamalla E67- tietä matkan teko joutui eikä eksymisen vaaraa ollut. Tämä toki varmasti aiheutti myös sen että hinnat tien varrella olevissa kauppapaikoissa eivät ollut kulloisenkin maan halvinta hintatasoa, päivänselvää on, että turisteilta otetaan latit pois kuljeksimasta. Oma matkamme joutui siihen tahtiin ettei nähtävyyksille tai pitkille lounaille jäänyt aikaa.

Liettuan ja Puolan välinen raja oli samanlaista touhua kuin aikaisemmatkin, nopea vilkaisu passiin riitti hymyilevälle virkamiehelle ja taas matka jatkui. Tiestö pysyi huonohkossa kunnossa mutta liikenne muuttui astetta raivokkaammaksi. Ei aja polakki perässä metriäkään jos nopeus on karvaakaan alle rajoituksen. Kuvaan astui lisäksi mittava rekkaralli. Rekatkin pyrkivät rinnalle ja ohi jos nopeutta oli alle minkä Renaultin nuppi kulkisi, ja vaikka edessä olis silmänkantamattomiin katkeamatonta jonoa. Tietysti jos polkee Liettuasta vaikka keski-Saksaan yhtä soittoa niin pienetkin hiiamiset, kunhan niitä on riittävän useita, alkaavat maksamaan aikaa loppupäässä. Polakit antoivat kyllä aika hyvin tilaa kun änkesi kontiin kiinni ja keskiviivalla roikkumalla kyttäämään ohituspaikkaa, ja samoin myös vastaantulevat autot vetivät aivan reunaan. Prätkällähän moiset manooverit eivät olleet temppu eikä mikään, mutta nelipyöräisellä joutui jo katsomaan tarkemmin missä polkaisi jalan tulipeltiin kiinni. Bensaa ja pikkupurtavaa sai eekuusseiskan varrelta tiheään tahtiin. Saksankielen taito olisi asioidessa aika rokrok, mutta englannilla ja huitomalla pärjää myös loistavasti kunhan ei mitään rakettitiedettä yritä selostaa.

Puolassa meillä oli majoitus varattuna valmiiksi joten ei haitannu vaikka päivä venyi suht myöhäiseksi. Ja samalla tuli huomattua että kun aurinko laskee, niin hämärä&pimeä tulee nopeammin kuin mihin oli kotimaassa tottunut kesäaikaan. Hotelli oli Suwalkin kaupungissa jossa suunnistaminen tapahtui hotellin internet-sivuilta tulostetulla kartalla. Pikku hakemista hotellin etsiminen vaati illan hämärässä, mutta niin vain majapaikka löytyi kuin löytyikin. Laitteet parkkiin ja ennakkoon varatun "late dinnerin" kimppuun. Pari Zubr'ia kurkusta alas ja yöpuulle.

Aamu valkeni raikkaana, ja mannermainen aamupala teki terää. Pientä suunnittelua ajoreitistä ja eikun menoksi. Puolassa oli turneen ensimmäinen pääkohde, Auschwitz-Birkenau. Kohde vain on toisella puolella maata, ja välissä 700 kilometriä tempovaa puolalaista liikennekulttuuria. Seuraava majoitus oli varattu Tychy-nimisestä pikkukaupungista, joten taaskaan ei ollut pakko painaa hampaat irvessä jotta kohteeseen ehtisi hotellia etsimään valoisan aikaan. Rekkaralli senkun voimistui mitä pidemälle Puolaan tunkeuduttiin. Ajoreitin suunnittelussa olisi ollut näin jälkikäteen viisastellessa ollut toivomisen varaa, me poijjaat kun työnnettiin kylmästi Varsovan liepeille tarkoituksena kiertää kehätien kautta kaupungin eteläpuolelle ja jatkaa siitä kohti Tychyä. Jo hyvissä ajoin ennen Varsovaa liikennemäärät kasvoivat sellaisiin mittasuhteisiin että ruuhkat olivat väistämättömiä. Pari tuntia vierähtikin kun esikaupungin läpiajoa suoritettiin noin 2 km/h vauhdilla ja sopivassa 26 asteen lämpötilassa. Koppikuskillahan ei ollut mitään hätää, climatronik työnti viileää ilmaa kajuuttaan ja Blaukkari jauhoi rokettirollia ämyreistä. Muoviluoti-kuskilla rupesi verenkierrossa ilmenemään pientä lämpenemistä, nahkainen kokohaalari nimittäin istuu kesäiseen iltapäiväruuhkaan kun otsatukka sialle vai miten se Iso J siellä cd-levyllä kailottikaan.

Solidaarisesti prätkäkuski ei kuitenkaan lähtenyt ohittamaan jonoa ja jättänyt autoilijaa istuskelemaan yksin auringonpaahteeseen. Tähän saattoi tietysti vaikuttaa se, että kaikki kartat oli koppikuskin hallussa. Ruukasta päästiin kuitenkin ehjinä eikä Mikkokaan kuollut lämpöhalvaukseen. Jossakin kohtaa tuli tehtyä turneen ensimmäinen virhevalinta rampissa, ja ajauduimme väärällä tielle joka vielä muuttui yllättäen aika pieneksi. Kartasta paikansimme itsemme ja teimme re-routing toimenpiteen. Oletettu matka kasvoi ehkä vajaalla sadalla kilometrillä, mutta ei takaisin kaupunkinkaan viitsitty lähteä sompailemaan vaan pientä tietä jatkettiin kunnes päästiin toiselle päätielle ja kohti odottavaa hotellia. Päästyämme Varsovan eteläpuolella uudelleen takaisin valtatielle oli rekkaralli sitten jo aika käsittämättömissä mittasuhteissa, ja jälkikäteen karttaa tutkiessa meidän olisikin pitänyt Varsovan koillispuolella liimautua sen rekkavirran mukaan ja tulla pääkaupungista ohi näiden käyttämää tietä. Ison auton kuskit eivät edes Puolassa ole niin tyhmiä, että käyttäisivät muuta kuin parasta vaihtoehtoa. Varsovasta etelään olikin sitten jo aitoa mooottoritietä käytettävissä, nopeusrajoitus 130 km/h ja pinnan kunto välillä mitä satttuu. Alkuun katselin notta mitä hiivattia, porukka ajaa jonossa vasemmalla kaistalla, mutta pian selvisi minullekin, että rekat olivat painaneet oikean kaistan asfaltin niin syville urille ettei sadankolmenkympin nopeus tuntunut luontevalta kun 225/50-R16 Continental tempoi milloin mihinkin suuntaan. Hotelli Tychystä löytyi pikku säätämisellä että heilahti. Pikasuihku ja etsimään edullista iltapalaa. Kaupungin raitilta bongattiin amerikkalaisuuden ikoni eli kultaiset kaaret, ja kyllähän se Bic Mac pahimman nälän tunteen vie hetkeksi pois. Mutta mutta, varmuudeksi tiedustelimme, että voiko amerikkalaisen ketjun syöttölässä maksaa toisella amerikkalaisuuden ikonilla eli Visa-kortilla. Tähän hölmistyneen näköinen henkilökunnan edustaja levitteli vain käsiään, "no can do". Kerpele, Ronald McDonald saa kuulla tästä. Viereiseltä Jet-huoltoasemalta sixpäkki Zubr'ia ja parit paikalliset patongit saa kelvata, ainakin visa kelpasi.

Aamupalan jälkeen jätettiin kaksipyöräinen hotellin pihalle parkkiin ja lähdettiin Saksalais-valmisteisella ajoneuvolla kohti ihmiskunnan historian mustimpia hetkiä. Aluksi Auschwitz kuuluisine portteineen ja Rudolf Hössin hirttopaikkoineen. Lyhyt siirtyminen Birkenaun alueelle ja täytyy sanoa ettei meikäpoika oikein käsittänyt ennakkoon että miten valtavasta alueesta on kyse. Natsit olivat pistäneet oikein kunnon tehdasalueen pystyyn hommiaan varten. Kaiken kaikkiaan päivä herätti voimakkaita tunteita ja toiveen ettei koskaan enään. Mutta kuten Serbian tapahtumat ovat näyttäneet niin ei paljoa ole ajansaatossa opittu.

Hirvittävien asioiden vielä pyöriessä mielessä lähdimme myöhään iltapäivällä kohti Tsekkejä. Rajatarkastus oli olematon, yritin kyllä tarjoilla passiani ja rekisteriottetta mutta kukaan ei ollut niistä kiinnostunut. Raja-aseman takana sijaisevalta kioskilta kävimme kyselemässä notta tarviiko kisakireän kaksipyörän maksaa paikallista moottoritiemaksua. "Autostrada free für motorrad" oli kommentti, nelipyörä joutui pulittamaan 8 euron minimimaksun kun oleskelu aika jäi alle kahden viikon. Nippu euroja korunoiksi, verotarra lasiin, koneet käyntiin ja kohti Olomoucia. Tiet oli heti rajalta alkaen paremmassa kunnossa ja liikennekin tuntui astetta rauhallisemmalta, pois lukien ne polakit jotka tunkivat rajasta yli ja jatkoivat samaan malliin kuin kotonaan. Raja-asemalta noustiin vähän matkaa melkoista ylämäkeä, meikällä korvat naksui pariinkiin otteeseen kun klimatronikissa oli kajuutan paineentasaussäätö epäkunnossa, kyykkykuski ei sanonut huomanneesa asiaa kun on peukalon kokoiset tulpat korvissa. Mäen päällä stopattiin filmaamista varten kun maisemat oli kehäkolmosen vuoristossa asuville matkaajille aikas viehttävät. Kuvia kun raksittiin niin juttusille siunaantui noin sata vuotias paikallinen asukki. Kokeili turistien sivistytasoa sekä tsekiksi, saksaksi että venäjäksi. Mikko puhuu toista ja itse saan kiinni viimeisestä. Herra käytti vain sen verran vinkeää aksenttia ettei saatu oikein henkeviä runonlausuntoja aikaiseksi. Tulipahan meille kuitenkin osoitus ettei täällä olla ihan yhtä jäykkiä kuin Raision marketin pihalla.

Rajalta oli aivastus matkaa kunnes alkoi leveät tiet. Ja hyvät, asfaltti tehdään todella pieni rakeisesta tavarasta. Ens alkuun melkein sattui korviin kun rengasäänet olivat olemattomat. Motarilla paineltiin raikasta 130 km/h vauhtia ja liikenteen sujuvuus oli hyvää luokkaa, matka taittui iloisesti. Seassa toki muutama kaaharikin mutta pääsääntöisesti rauhallista toimintaa, Olomouc lähestyi vauhdilla. Hotellia säädettiin mutta hetken perästä löytyi palvelua kaupungin rautatieaseman vierestä + prätkälle turvaparkki naapurissa olevasta parkkiluolasta. Iltaisella otettiin tuntumaan paikalliseen terassikulttuuriin ja täytyy sanoa että kokakolan kittaajia sorsitaan huolella. Puolen litran tuoppi paikallista olutta 20 rahayksikköä ja 0,25 litraa kaupallisia virvoitusjuomia 25 korunaa. Onneksi olut maistuu, on kevyempää kukkarolle. Hotelli sinänsä olisi kelvannut vaikka puoluekokouksen pitoon ja varmaan joskun on sellaista isännöinytkin, paikat olivat samassa kunnossa ja tasoiset kuin Breznevin siellä viimeeksi vieraillessa. Mutta ei pidä valittaa, matkailu avartaa.

Taas uusi aamu ja aamupala. Laitteet pois parkkiluolasta ja kokka kohti Brnon legendaarista moottorirataa. Meillä ei ollut mitään tietoa että pääseekö rata-alueelle miten tahi onko siellä kyseisenä päivänä mitään toimintaa mutta kunhan muuten vaan. Tsekkiläinen moottoritie kuljetti meitä taas joutuisasti ja miellyttävästi. Moottorirata löytyi kun seuraili motarilta "Grand Prix jotakin"- viitoitusta. Radalla olikin jonkin tason köyhien harrastajien ratapäivät. Vähän varakkaammat saksalaisherrat olivat sijoittaneet laitteensa ihan paddokille ja köyhät hollantilaiset olivat majoittuneet takapihan asfaltille. Meteli oli miehekäs kun porukka laski pääsuoran jarrutukseen ihan kisakuskien otteilla. Hetken aikaa räiskittiin kuvia ja juotiin kahvit&kolat josta matka jatkui kohti Prahaa. Pääkaupunkiin pääsi taas jouheasti moottoritietä pitkin, ennen kaupunkia ostettiin huoltoasemalta kaupungin kartta ja eikun majoitusta etsimään. Aluksi luulot pois ja tiedustelua heti Hotelli Hiltonin naapurista josta äkkiä siirryimme kauemmas. Tovin hakemisen jälkeen muutaman asteen syrjemmästä löytyi hotelli siedettävällä hinnalla ja mikä Mikolle tärkeintä, kunnollisella parkilla (sisäpihalla). Iltapalaksi pitsaa ja olutta. Edelleenkään ei budjettia saa kaadettua olutta juomalla eikä pitsatkaan mitään kalliitta olleet, hyviä kuitenkin.

Oli alunperinkin tarkoitus pitää ajamisessa välipäivä joka vietettiin nyt Prahassa. Aamu valkeni sateisena ja harmaana, aamupalan jälkeen lainasimme ystävälliseltä hotellinpitäjältä sontsan ja lähdimme tallustelemaan kohti laitakaupungin metroasemaa joka kiidättäisi meidä keskustan turistimiinoihin. Matkaa tehdessä piti toki käydä kiskaisemassa 70 centillä tuopponen jotta jaksaa kävellä. Metrolippu kustansi saman kuin iso olut, olisi vissiin saanut halvemmankin lipun mutta turistit aina pröystäilee ja ottaa kalliimman päälle. Keskustassa metrotunnelista ylös ja ulos, ensimmäisen kaupan aurinkolipan alle suojaan karttaa lukemaan jotta löydetään tärkeimmät turistikohteet. Ja kas vain, vieressä seisoskeleva herrasmies kysyi suomenkielellä että onko jotain tiettyä kohdetta jota etsitte, hän voisi auttaa. Kaikkialle ne porot levittäytyykin :-) Parissa tunnissa kierrettiin ne keskustan kapeat kadut, käytiin katsomassa sitä ylikulkusiltaa sekä pari linnaa tuli nähtyä. Myös se noteerattiin notta olut maksoi reilut neljä kertaa enemmin kuin hotellin kulmalla "jakomäessä". Tunnelbahnilla takaisin majoituksen kulmille, ilta vietettiin sateelta suojassa kantapubiksi muuttuneessa juottolassa josta sai myös erinomaista ruokaa. Vähän oli neidillä hakemista englanninkielessä mutta muumuu ja kotkot on ihan riittäviä ilmaisuja kuvaamaan että mitä lihaa annos sisältää.

Aamu alkaa aalla ja aamupalalla. Pakollisen syömisosuuden jälkeen kamat kasaan ja baanalle. Nokka kohti Plzeniä ja Nürnbergiä, moottoritie vetää iloisesti ja joutuisasti edelleen. Tsekin ja Saksan välinen rajatarkastus oli naurettavuus, oliskohan lähteneet edes perään jos ei olisi hidastanutkaan kohdalla. Saksan puolella heti kärkeen maistiaset suoraan Vuoristosairaala-sarjan kuvauspaikasta, hieno pikkukaupunki jonka tunnelmaa varmaan kylän raittia porhaltava rekkavirta hieman saattaa himmentää. Pikkutietä köröteltiin jonkin matkaa kunnes taivas aukeni, tie vaihtui moottoritieksi ja liikennemerkki osoitti nopeusrajoitusalueen päättyneen. Tennari tulipeltiin ja kahvasta kierros lisää kaasuläppää auki. Mutta hohhoh, tiessähän olis sikamaisen jyrkkiä mutkia sekä muhkeat reunapensaat haittaamassa kulman taakse näkemistä. Kisko siinä sitten kolmatta sataa turvallisin mielin. Onneksi ei tullut seisovaa staun päätä yllättäen näkyviin. Taukopaikalla motoristi kommentoi rekan ja kaiteen väliin tähtäämistä yli kahdensadan nopeudessa ja lähes takapiikkiin kääntyvässä mutkassa uudenlaiseksi kokemukseksi. Täytyy myötää että äkikseltään kaistat alkoi tuntua aika kapeilta myös nelipyöräisen ratin takaa. Ei Audi sentään tassua tainnut kurveissa nostaa mutta pirun tiukkoja silmukoita ovat tehneet.

Nyt päästiin gps-laitteen karttapohjalle joten suosikkikohde-listalta ensimmäinen Saksan nähtävyys, Nürnbergissä sijaiseva puhujakoroke jossa Aatu piti kovaäänisen puheensa massoille vuonna 1934. TomTom- navigaattori ohjasi meidät suoraan Zeppelin-aukiolle ilman kommelluksia. Laittoivat aukiolla juuri kasaan ilmeisesti moottoriajoneuvokilpailua varten kaiteita ja varikkoalueita. Otettiin nippu kuvei ja eikun etiäpäin.

Nyt päästään ajaan jo pitkää siivua pitkin vapaiden nopeuksien teitä, laitteiden huippunopeuden käyttöä marssivauhtina tosin häiritsee muu liikenne aika pahasti, Suomessa sana ruuhka on aivan toisen merkityksellinen kuin täällä. Kehä ykkösellä korkeintaa on pientä jonoutumista ei muuta. Mutta matka kuitenkin jatkuu ja nyt gps antaa suuntatietoja kohti Nürburgringiä, Vihreää Helvettiä. Matkalla poikittain läpi Alemanian alkaa jo pikkuisen tottumaan että autossa on kulkua ihan oikeasti, pyörälle ei oo mitään sanomista mutta ei sentään mitkään tidi-passatit hypi silmille. Se on mielenkiitoinen tunne kun leikkaa vauhtia 220-80 km/h yhdellä sekunnin parin jarrutuksella, noin niinkuin äkkinäiselle. Kotonahan voi ajaa vaikka koko vuoden painamatta jarrua oikeastaan kertaakaan. Ja kun tähän on totuttu niin sitten kovaan ääneen epäillään harmaatuontiautojen mittarilukemien paikkaansapitävyyttä kun niissä on jarrulevyt urilla jo 150 tkm jälkeen "vaikka meiän korollassa ei levyjä ole koskaan vaihdettu".

Nürburgring löytyi vaikka matkalla tiputteli vettäkin aika ajoin, omaan ajonopeuteen sillä oli dramaattinen vaikutus mutta maan alkuperäisasukit laskivat sitä samaa vapaata nopeutta vaikka omasta mielestä vesipöllyssä näkyväisyys ei ollut ihan parhaimmasta päästä. Aluksi nopea läpiajo rata-alueen läpi halkovilla teillä ja sitten etsimään majapaikkaa. Oikein mukavan tuntuinen gasthaus löytyi muutaman kilometrin päästä. Majatalossa illalllinen ja pari mukia ohraista. Aamupalan jälkeen taas kamat kasaan ja rataa ihmettelemään. Radalla, sillä vieläkin käytössä olevalla, näytti olevan tulossa kuorma-autojen kilpailu joten kaikki paikat olivat miehitetty joten jätimme siellä tallustelun väliin. Rata-aluetta halkovia teitä sompailtiin heti ja löytyikin bueno kuvauspaikka, lyhyt tauko, kasa kuvei ja Vihreä Helvetti on bongattu virallisesti. On aika taas pistää sorkka suoraksi ja jatkaa matkaa.

Kilparadalta ajelimme pikkutietä pitkin Cochem nimiseen kylään josta lähdimme pudottelemaan pitkin Moselin viertä kulkevaa tietä pitkin kohti pohjoista. Maisemat kieltämättä olivat aika valokuvaukselliset.

Joen pohjalta päästiin taas moottoritielle joka ei ollu kuuma vaan sateinen, lisäksi nopeudet vaihtelivat 60-200+ km/h välillä johtuen ruuhkista ja tietöistä joita näytti Saksassakin olevan aika monessa kohtaa menossa. Moottoritie oli kuitenkin johdattamassa meitä kohti kaakkoa ja siellä odottavaa Brandenburgin porttia. Lähestyttäessä Berliiniä alkoivat ihan oikeat staut. Hetken aikaa ruuhkissa nysvättyämme päätimme huoltoaseman pihalla kiskaista seuraavasta rampista alas ja etsiä majoitusta. Paikka johon seuraava ramppi vei oli Potsdam, katto pään päälle löytyi ankaralla säätämisellä ja hintakilpaillutuksella. Pieni hostelli keskellä asuntoaluetta ilman ravintolapalvelua. Paikkana ihan ok, siistit huoneet ja telkussa paljon kanavia. (kappas, Lontoossa paukkunut jotain) Evään perässä käveltiin iltaisella kilometri suuntaansa kun ravintolaa haeskeltiin.

Aamu valkeni taasen harmaana mutta onneksi tihkusade lopetti melko nopeasti. Aamupala kohti ääntä ja matkaan kohti Le Bèrliniä. Navigaattori opasti meidät pääkaupungin keskustaan moottoriteitä vältellen pitkin kantateitä. Parissa kohtaa oli todella upean näköistä, puista muodostunutta, "tunnelikujaa" ja muutenkin oli vaihteeksi leppoisaa ajella vaille satasta melko tasaisella nopeudella. Sitten ihan kaupungin alueella tietysti oli mehevät aamuruuhkat menossa. Ei näytä viisi kaistaa samaan suuntaan paljoa auttavan jos on riittävästi porukkaa ;-) Tosin vois kolmella kaistalla toimia vielä heikommin.

Berliinistä kohti Puttgardenia ja sen takana odottaavaa Tanskan ja Ruotsin osuutta. Tämä olikin reissun ainut pätkä missä keskinopeus ylti kohtuullisiin lukemiin. Tie Berliinistä oli suht tyhjä ja vettäkään ei enää satanut. Hampurin kulmalla sekosi Compaqin navi ja vaihto paperikarttaan suoraan vauhdista ei meinannut onnistua joten u-käännöksen joutui tekemään (siis oikeaoppisesti rampista ylös ja toisesta takaisin, ei keskinurmikon yli). Puttgarden kuitenkin löytyi ja satamassa edelleen myydään tanskalaista kaljaa halvalla. Mikolla oli huvittaviakin hetkiä lähestyttäessä pohjois-saksan tunnetuinta porojen vaellusreitin satamaa.

Perjaintain Potsdamista alkanut ajopäivä sai päätöksensä vasta etelä-Ruotsissa jossa yövyimme. Tanska ja Ruotsi ovat niin tylsiä tälläisillä kilometrinnielijöille ettei mitään rajaa. Tiet liian hyvässä kunnossa ja nopeusrajoitus aivan liian alhaihen, tasanopeussäätimen avustamana jurrutettiin kohti Tukholman iltalauttaa. Ei mitään raportoitavaa.

Matkaa kiertyi 4866 kilometriä jonka aikana Audi- merkkinen henkilöauto poltti Roz98- oktaanista polttoainetta kaikenkaikkiaan 513,94 litraa. Näin keskikulutukseksi muodostui 10,56 litraa per 100 kilometriä. Saksan moottoribahnat nostivat varttimiljoonan ajetulla turpokoneella varustetun, lähes panssarivaunun painoisen, ajoneuvon keskikulusta aika rajusti matkan aikana. Via Baltica + Puolan läpiajo kuluttivat vain noin 8,6l/100km.

Auton GPS-logiin jäänyttä huippukohtaa voit ihastella tästä linkistä. Tuossa login alkuvaiheessa Mikko kevensi Suzukin eturengasta ja katosi taivaanrantaan, autolla jäi pahasti hitaampien sekaan. "Kyllähän Audi olis kulkenut mutku ei ollu latua!;-)"

Motoristin mietteitä

Nyt kun reissusta on jo jokunen viikko aikaa, on vihdoin aikaa summata fiiliksiä tekstiksi. Päällimmäisenä reissusta jäi mieleen euroturneen ongelmat, tai lähinnä siis se, ettei käytännössä minkäänlaisia ongelmia ollut. Tekniikka toimi loistavasti, majoitukset löytyivät kohtuu vaivalla, Visa kelpasi (lähes) joka paikassa, ja ajaminen maistui. Ainoastaan Saksan staut sekä osittain surkea keli laskivat hieman tunnelmaa ja keskinopeutta. Oma vaikutuksensa keskinopeuteen on myös ajonopeudella ja sitäkautta tankkaustarpeella. Parhaillaan baltiassa pääsin lähes 300 km ennenkuin bensavalo syttyi, eli kulutus oli noin 5l/100km. Saksassa valo muistutti usein jo alle 200 km ajon jälkeen, eli kulutus hyppäsi noin 8l/100km lukemiin. Ajaminen sinällään ei tuottanut suurempia ongelmia. Eniten tuskaa aiheutti Varsovan läpi/ohiajo. Kuten ylempänä kerrottiinkin, oli keli todella kuuma ja liikenne totaalisen jumissa. Välillä otin sprintin joko piennarta tai keskikaistaa pitkin ja parkkeerasin pyörän johonkin varjopaikkaan, jossa odottelin huoltoautoa. Usein vain piennarta ei juurikaan ollut, ja ahtaalla tiellä vastakkaisiin suuntiin (vaikkakin hitaasti) kulkevien rekkojen ja linja-autojen väliin tunkeminen tuntui todella pelottavalta, mutta minkäs teet. Kun Tsekkien upeat, ja vähäliikenteiset motarit oli ohitettu, siirryttiin vapaiden nopeuksien Saksaan. Harmi tosiaan, että surkea keli, ja valtava liikenne pilasivat toisen (Saksan)ajopäivän. Onneksi kuitenkin keli parani Berliinistä lähdettäessä, ja pääsin vihdoin kääntämään tuppia nurin ihan tosissaan ja vielä laillisesti. Valitettavasti Sigma sanoi sopimuksen irti jo Tsekeissä, joten todellisia lukemia ei ole lyödä pöytään huoltoauton tapaan. Tiedossa kuitenkin on, että mopon laskennallinen huippunopeus on nykykunnossa noin 295, ja muutamaan otteeseen jenkakello lähestyikin rajoitinta.

Ylempänä mainittu huvittava hetki Puttgardeniin saapuessa olisi saattanut päättyä muutenkin kuin hymyillen. Kun kaupunkia lähestyttäessä alkoi nopeusrajoitusalue, ja moottoritie vaihtui perinteiseen kaksikaistaiseen himmasin suurimmat vauhdista pois. Samassa juuri ohittamani huoltoaseman pihasta perääni ampui uudenmallinen punainen Rykkönen. Aikansa perässä roikuttuaan se ajoi rinnalle ja Suomi-poikaa jo kylmäsi: kerpele poliisiko se on? No eikä mitä, tämä mustaa kokonahkaan pukeutunut germaani alkoi rinnalla viittilöimään, että perään vaan ja käänsi tupin nurin. Kauaa ei tarvinut miettiä, ja muutaman kilometrin laskimme melkoista haipakkaa kohti satamaa. Jossain vaiheessa kilpakumppanini rupesi himmailemaan ja päädyimme ajamaan rinnakkain suurinta sallittua ajonopeutta. Juuri samassa kun vauhti oli tiputettu, ajoi vastaa paikallinen lainvalvoja tutkansa kanssa perässään vielä toinenkin partio. Jammukuskilta petti pokka ja hän käänsi tupin uudestaan nurin kadoten seuraavasta rampista ylös. Minä jatkoin ajelua eteenpäin ja pelko persiissä tuijotin peiliä, mutta taisi vallesmanneilla olla muuta tekemistä kuin paria turistia ojentaa. Päästessäni satamaan äskeinen kilpakumppanini ilmeistyi myöskin paikalle, ajoi viereeni ja taputteli sydänalaansa ja näytteli peukkua. Parasta kuitenkin oli kun herra avasi kypäränsä peilivisiirin: kuski oli valehtelematta yli kuuskymppinen kurttunaama joka leveällä hymyllään, ja kovalla selityksellään ilmaisi olevansa vähintäänkin tyytyväinen kilvanajon lopputulemaan.

Normikesänä suuri osa kilometreistä tulee kotimaassa kerättyä moottoriradoilta, niinpä oli ihme, että suoran tien ajaminen alkoi tökkimään tosissaan vasta Ruotsissa. Jokainen Tukholmasta etelään ajanut tietää mistä puhun. Lähes viivasuoraa motaria 110 rajoituksella. Harvoin tulee ajettua satoja kilometrejä muistamatta matkasta yhtään mitään. No, en sentään nukahtanut ja ajanut ulos.

Via Baltica on nykykunnossa täysin kelvollinen reitti keskieurooppaan vaikka kyykkypyörälle. Minulla tilannetta helpotti tietysti se, matkatavarat olivat huoltoautossa, edes tankkilaukkua en juurikaan käyttänyt. Tilanne olisi varmasti ollut toinen jos selässä olisi ollut täyspakkaus vaihtovaatteineen. Kuitenkin vain muutama hassu tunti Tallinnasta ja ollaan jo keskellä miljoonien ihmisten Puolaa on fakta jota ei kannata sivuuttaa matkasuunnitelmia tehdessä.

Lähetä kysymyksiä & kommentteja